Nellin kuolemasta on nyt kulunut reilu kaksi viikkoa. Ensin aika kului nopeasti ja jopa yllättävän helposti, kun oli paljon asioita järjesteltävänä. Piti järjestellä hautajaisia, käydä valitsemassa hautapaikkaa ja miettiä muistotilaisuutta.
Ihmiset kyselivät jaksamista ja minä tunsin jopa jonkinlaista syyllisyyttä siitä, etten osaa surra "oikealla" tavalla, koska pystyin toimimaan ja elämään lähes normaalia elämää. Surun hetkiä tuli, mutta niistä pääsi nopeasti yli. Enkö minä rakastanutkaan lastani niin paljoa kuin luulin? Eikö hänen kuolemansa koskettanutkaan minun sisimpääni?
Viime sunnuntaina kaikki muuttui. Olin lauantaina järjestellyt kaappeja ja käynyt Nellinkin vaatteita läpi. Sunnuntaina laitoin nuorimmaisemme vaatteita Nellin kaappiin ja silloin iski tunne, että olen siivoamassa Nelliä pois. Enhän mä voi niin tehdä. Nellin huone on Nellin huone, eikä sitä saa muuttaa. Tuli uskomattoman paha olo. Makasin koko illan Nellin sängyssä ja mietin viimeisiä hetkiä Nellin kanssa. Sitä kuinka silitin hänen hiuksiaan ja sanoin, että saa jo luovuttaa, eikä tarvitse enää jaksaa.
Sunnuntain jälkeen on ikävä ja paha olo lisääntynyt. Itku saattaa tulla ihan yllättäen vaikka autoa ajaessa tai ruokaa laittaessa. Enää ei tunnu, että suren väärin tai olen jotenkin tunteeton. Kului vain aikaa ennenkuin ymmärsin, että Nelli on lopullisesti poissa. Enää ei aamuisin tarvitse kuunnella, että onko Nelli hereillä. Enää ei tarvitse kurkata illalla viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, että onko Nellillä kaikki hyvin. Nelliä ei enää ole.
