Hautausmaalla näytti liikkuvan muitakin ihmisiä. Olikohan heillä samanlaisia ajatuksia? Pysähtyivätköhän hekin Nellin haudan kohdalla pohtimaan samoja asioita? En varmasti ollut eilen yksin ajatusteni kanssa.
torstai 24. syyskuuta 2015
Kuolleiden lasten muistopäivä
Eilen oli kuolleiden lasten muistopäivä. Myöskin minä kävin sytyttämässä kynttilän Nellin haudalla. Samalla kiertelin hautausmaalla ja mietiskelin muiden lasten hautojen kohdalla, että minkälainen tarina siellä takana mahtaa olla. Onko siellä eletty pitkään sairauden kanssa, joka on lopulta voittanut vai onko perhettä kohdannut äkillinen suru tapaturman muodossa. Täysin hoitamattoman, kivettömän puolivuotiaan lapsen haudalla mietin, että onko menetys ollut niin mahdoton kestää, ettei pystytä edes käymään haudalla.
perjantai 18. syyskuuta 2015
Hautakiven asennuksen jälkeiset kommellukset
Eilen tuli ilmoitus, että Nellin hautakivi on asennettu. Meillä oli tarkoitus säästää Nellin väliaikaisesta rististä nimikyltti. Kun menin eilen katsomaan uutta kiveä, niin harmistuin hiukan, koska risti oli kadonnut. Poislähtiessä heitin yhden kuolleen kukan roskikseen ja mikä se siellä molokissa olikaan. Risti. Nimeä ei näkynyt ja se oli lähes ulottuvissa. No, mitäpä muuta siinä voi tehdä kuin kiivetä reunalle roikkumaan ja kaivelemaan ristiä jalat pystyssä sieltä molokista. Sain ristin ylös ja olipa se vielä Nellin ristikin. Olisi ollut noloa tipahtaa sinne roskien sekaan jonkun muun ristin takia. Vaikka ristin joutuminen roskiin vähän ihmetyttikin, niin päälimmäiseksi tunteeksi jäi huvitus siitä, että keikuin takapuoli pystyssä siellä molokissa. Jos Joonas olisi nähnyt mitä siellä puuhailin, olisi hän joko purskahtanut hörönauruun tai sitten hävennyt silmät päästään. Joonaksen tuntien todennäköisempää olisi ollut se hörönauru. Molokkiin tipahtamisesta olisi saanut vinkeitä lööppejä "palokunta pelasti molokkiin pudonneen keski-ikäisen naisen" tai "Ristin pelastus reissu päättyi ikävästi. Pelastuslaitos löysi apua huutavan naisen molokista."
Tässä se pelastettu kyltti.
Ja uutuuttaan kiiltävä hautakivi
Ajatuksia ihmissuhteista
Päivät kuluvat. Pojilla alkoi elokuussa koulu ja minä jäin pitämään taloa pystyssä. Päivät kuluvat usein tekemättä yhtään mitään hyödyllistä. Mielessä on, että pitäisi, mutta siihen pitämiseen tekemiset jäävätkin. Ei huvita, ei viitsi, ei ehdi ennenkuin Joonas tulee koulusta. Tekosyitähän ne kaikki on. Vaikka on ollut ihan oma valintani, että jään kotiin, niin päivät ilman tosielämän ihmiskontakteja alkaa vaatimaan veronsa. Enää en edes yritä tavata ketään, enkä halua tyrkyttää seuraani kenellekään. Huomaan, että käytin Nelliä syynä sille, että olin jumittunut kotiin. Vaikka Nellin kuolemasta on jo neljä kuukautta, niin edelleenkään en käy missään kotisohvaa pidemmällä. Nyt olisi tilaisuus opiskella tai tehdä jopa töitä, mutta "ei pysty, ei kykene, ei viitsi". Ajatuskin tuntuu vaativan liikaa. Sosiaalinen media on ottanut suuren roolin elämässäni. Ne parhaat kaverit ja ystävät löytyvät nykyään internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta eivät he korvaa aitoja ihmiskontakteja, vaikka korvaamattomia omalla tavallaa ovatkin.
Muoks. Hesarissa oli kirjoitus, joka kuvaa hyvin itseäni ennen Nellin kuolemaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)